Viime vuonna eronneena jouduin (/pääsin) määrittelemään itseni kokonaan uudelleen. En elänyt missään vaiheessa täysin poikaystäväni kautta, mutta suurin osa ihmisistä tunsi minut "jonkun tyttöystävänä". Ikuisena romantikkona. Sinkkuelämän Charlottena, sinisilmäsenä hölmönä, joka haluaa elämältään parisuhdetta, rakkautta, yms. En pistänyt pahakseni tuota mielikuvaa, seurustelinhan pitkään, ja osaksi myös haaveilin perheestä, lapsista, yms. En kuitenkaan missään vaiheessa kokenut tuota tyttöystävän roolia täysin omakseni.
Eron jälkeen olen tutkiskellut itseäni ja löytänyt uudelleen itseni. Kuulostaa kliseiseltä ja ironiselta, mutta niin siinä vain pääsi käymään. Tunnen olevani niin paljon vapaampi sinkkuna. Olen sama rääväsuu, joka sanoo aina sen viimeisen lauseen, joka pitäisi jättää sanomatta. Olen se sama seksihullu ihminen, joka ei häpeile puhua mieltymyksistään tuntemattomillekaan. Olen se sama vahva ihminen, kuin aikaisemminkin, nyt vaan monen monta vuotta vanhempana ja viisaampana. Kokemuksia rikkaampana. Vaikka olin onnellisessa suhteessa, joka pikkuhiljaa kariutui, voin sanoa rehellisesti, että tunnen oloni nyt sinkkuna paljon mukavammaksi mitä tunsin koskaan suhteen aikana. En ole kenenkään tyttöystävä, avovaimo, tuleva vaimo. En vielä, olen hetken aikaa ihan minä vain. En kenenkään.
Myönnän silti olevani romanttien höpsö. Haluan tulevaisuudessa rakastaa jotain, haluan mahdollisesti lapsia. En kuitenkaan koe määritteleväni itseäni niiden kautta. En elä tulevaisuuttani varten - en sitä varten, että pääsen olemaan jonkun vaimo, jonkun äiti, jonkun isoäiti. Se ei ole minun elämäni tarkoitus. Haluan rakastaa, särkeäkin sydämeni, haluan omat vaaleanpunaiset hetkeni. En kuitenkaan romahda, jos niin ei käy. Teen elämästäni niin ihanaa, että sitä ei määrittele kukaan muu. Minä teen elämästäni sen, mitä haluan. "My life is what I make of it"
Olen myös ikuinen optimisti. Harva asia saa minut murtumaan, vaikka itkenkin herkästi. Uskon täysin siihen, että voisin olla onnellinen ilman parisuhdetta. Uskon, että minun elämästäni tulee mahtavaa, jos siihen pyrin. Uskon rakkauteen, uskon kohtaloon, uskon karmaan. Luulin eron murtavan minut, mutta tässä minä olen. Seison vahvempana kuin koskaan, itsevarmempana kuin koskaan. Optimisisempana kuin koskaan.
This is me.
Voi hitsi, postauksesi osui ja upposi. Tilanteesi ja mietteesi kuulostavat niin tutuilta, että mietin jo olenkohan huomaamattani alkanut bloggaamaan? ;) Jään seuraamaan blogiasi.
VastaaPoista-Pähkinä
Pähkinä: Kiva, että pystyit samaistumaan tunteisiin ja tilanteisiin. Välillä tuntuu hassulta, kun monet oikein surkutellen kysyy, että mitens mä sen eron kanssa oon pärjäilly, ja tekis mieli vastata, että "Mahtavasti!" Hauskaa kuulla, että jollakin muullakin menee hyvin eron jälkeen. :)
VastaaPoista